Kipeä vauvakupla: imetyskipu, D-mer ja baby blues haastoivat vauva-arjen alkua

Sain esikoiseni vuonna 2021. Raskaus oli erittäin toivottu ja odotettu ja se sujui aivan ihanasti. Myös synnytyskokemus oli ihana ja muistan sanoneeni samana iltana, että voin tulla uudestaan. Imetys sen sijaan ei lähtenyt sujumaan lainkaan. Imetys teki valtavan kipeää heti, mutta se laitettiin alun arkuuden piikkiin. Baby blues iski rahtijunan lailla vauvan ollessa kahden vuorokauden ikäinen ja vauvan itkuisuus ja vatsavaivat painoivat tuoreen äidin mielialaa alemmas ja alemmas. Olo oli epäonnistunut, syyllinen ja kaikin tavoin huono. Imetyshetken olivat täyttä tuskaa: Vein kivuissani vauvaa kauemmas itsestäni, vaikka olisin halunnut pitää hänet lähelläni. Kärsin D-meristä eli hormonien aiheuttamista negatiivisista tunteista imetyshetkien aikana. Imetyskipu jatkui, mutta edelleen ajattelin sen olevan normaalia alun arkuutta. Pohdin, olisiko vauvan kielijänne kuitenkin kireä, vaikka se oli todettu sairaalassa normaaliksi. Luotin kuitenkin sairaalan arvioon. Etsin tietoa ja tukea somesta, mutta sieltä sain vastaani pelkkää tuomitsemista, täydellistä äitiyttä ja täysimetystä.

Vauvan ollessa kaksiviikkoinen olin valmis lopettamaan imetyksen. Olin suunnitellut yhdessä puolisoni ja neuvolan kanssa osittaisimetystä ainakin siihen asti, kun vauva alkaa maistella soseita, joten tämä päätös oli todella kipeä. Puolisoni ja äitini tukemana soitin neuvolaan ja ihana terveydenhoitaja sai heti kiinni siitä miltä minusta tuntui. Sain ajan imetyspoliklinikalle ja kotiin järjestyi kotiapua. Heti terveydenhoitajan puhelun jälkeen soitti Ensikotiyhdistyksen vauvaperhetyöntekijä, jonka kanssa sovimme tapaamisen. Jo puhelinkeskustelussa vyyhti alkoi purkaantua ja sain vahvistusta kokemalleni. Enää en ollutkaan epäonnistunut ja huono äiti.

Vauvan ollessa kuuden viikon ikäinen kävimme koko perheenä imetyspolilla, jossa vauvalla todettiin kireä kielijänteen kalvo. Lastenlääkäri katkaisi kalvon samalla käynnillä ja vaikka kaikki eivät saa pelkän kalvon katkaisusta apua, meille se oli ratkaiseva juttu. Otin vauvan rinnalle ja kipu oli poissa. Tuijotin kätilöä tyhmänä ja hän katsoi lempeästi takaisin ja totesi: ”Tältä sen kuuluu tuntua. Sinä olit Emmi oikeassa tässä kielijänneasiassa”.

Kipu oli poissa, mutta mieliala edelleen matala. Baby blues jatkui ahdistuksena. Imetykseen oli ehtinyt kehittyä aversio ja kipumuisto oli liian vahva. Vauvaperhetyöntekijän kanssa keskustelut jatkuivat ja pikkuhiljaa aloin toipua. Vauvan itkuisuus ja vatsavaivat helpottuivat soseiden maistelun myötä ja samalla loppui imetys vauvan aloitteesta. Surin imetyksen loppumista ja pidin sitä ironisena, koska en juurikaan missään vaiheessa nauttinut imetyksestä. Vauvaperhetyöntekijä kuitenkin muistutti, että olen päässyt tavoitteeseeni, vaikka se olikin erilainen taival kuin olin ajatellut. Osallistuin myös vertaistukiryhmään ja siellä huomasin muiden kokevan tismalleen samoja juttuja. Kuin olisin kuunnellut omaa tarinaani hieman yksityiskohtia muutellen. Vauvan ollessa puolivuotias univelka ja ahdistus alkoivat väistyä ja aloin nauttia vauva-arjesta. Vauvavuoden lopulla kouluttauduin vauvaperhetyöntekijän vinkistä kokemusasiantuntijaksi ja sen myötä toipumiseni on saanut kauniin jatkumon ja olen saanut kokemukselleni tarkoituksen.

Aloin odottaa toista lastani 2023 ja epävarmuus vauva-ajasta alkoi kummitella mielessä heti. Halusin olla raskaana ja synnytystä odotin innolla. Halusin lapsen, mutta samalla pelkäsin vauva-aikaa. Mielessäni kasvoi ihan raivo: teen kyllä kaikkeni, että sitä samaa aallonpohjaa ei tarvitse tällä kertaa kyntää uudestaan! Mietin kuitenkin, olenko nyt hirveän vaativa ja liian varovainen, jos pyydän keskustelukäyntejä Ensikotiyhdistykselle, kotiapuja ja ennaltaehkäisevää imetyspoliklinikan käyntiä. Otin asian puheeksi heti ensimmäisellä neuvolakäynnillä ja ilokseni huomasin saavani taas täyden tuen suunnitelmilleni. Keskustelut käynnistettiin ja kirjoitin toiveeni polikäynnistä synnytyssairaalan toiveosioon. Kirjoitin myös päiväkirjaa tuntemuksistani pitkin raskautta. Puolessa välissä raskautta pelot olivat väistymässä ja odotin tulevaa vauvaa innolla. Ennen synnytystä kirjoitin päiväkirjaan odottavani erityisesti imetystä mielenkiinnolla, mikä kertoi, että kaikki saamani apu ja asioiden puntarointi oli todellakin tuottanut tulosta.

Vauva syntyi ja arki alkoi. Tällä kertaa ihanasti. Imetyksen alku ei ollut helppoa, mutta tällä kertaa mielialan puolesta mentiinkin aallon harjalla ihanassa vauvakuplassa. Imetyshaasteet oli helpompi selättää keskusteluavun ja imetyspoliklinikan käynnin avulla. Sairaalassa huoliimme kielijänteestä ja imetyksen onnistumisesta suhtauduttiin vakavasti. Kotiapua ei tällä kertaa tarvittukaan ja keskustelukäynnit Ensikotiyhdistykselle saatiin harvenemaan ja joulun 2024 alla sovittiin, että jatketaan yhteistyötä jatkossa vapaaehtoistyön merkeissä.

Minun toipumisessani on ehdottomasti avainasemassa puolisoni, perheeni ja ystäväni, jotka tukivat kaikissa päätöksissä ja suunnitelmissa. Ensikotiyhdistyksen vauvaperhetoiminnasta muodostui todella suuri osa taipaleestani ja ilman sitä baby blues ja siitä seurannut ahdistus olisi todennäköisesti edennyt synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Imetyspoliklinikan henkilökunta taas auttoi imetyksen haasteissa ja sain käytännön apua imetykseen. Mutta kaikki tämä sai alkunsa neuvolan terveydenhoitajan erittäin nopeasta puuttumisesta ja ohjaamisesta avun piiriin. Hänen lämmin ja ammattitaitoinen kohtaamisensa on mielessäni joka kerta kun olen luennoimassa kokemusasiantuntijana. Loppujen lopuksi tarvitaan vain se yksi ihminen, joka välittää ja saa asiat järjestymään eteenpäin.

-Emmi, kokemustoimija