Kokemusnäkökulma läheisriippuvuuteen

Yksi riippuvuuden määritelmä on, että toimintaa jatkaa huonoista seuraamuksista huolimatta. Vaikka läheisriippuvuus ei ole virallinen sairaus, pitäisi sen olla. Koska edellä mainittu määritelmä pitää paikkansa. 

Läheisriippuvuus sanana tuo mieleen monelle sen, että oman kullan kanssa haluaa halia sohvannurkassa. Voi kun se olisikin sitä.  Minulle se oli pahimmillaan ahdistusta, paniikkikohtauksia, unettomuutta, ripulia, ruokahaluttomuutta sekä työkyvyttömyyttä. 

Olen edelleen toipuva läheisriippuvainen, vaikka suhde päättyi puolisoni kuolemaan jo viisi vuotta sitten. Vaikka koen, että jonkinlainen tasapaino elämääni on löytynyt, moni asia elämässä muistuttaa edelleen läheisriippuvuudesta.

Läheisriippuvaiset usein elävät toisen kautta ja ulkopuolisen onnen kautta. Eli kokemus on, että elämä paranee, kun saa uuden työn tai muuttaa uuteen kotiin yms. Jos puolisolla on päihdeongelma, ajattelee läheisriippuvainen elämän helpottuvan, kuhan puoliso vaan raitistuu. On mahdotonta nähdä ajatusta, että itse voisi vaikuttaa omaan elämäänsä. Minä ainakin olin varma, että kuolen, jos eroan puolisostani. 

Vertaan puolisoani lääkepurkkiin tai alkoholiannokseen: koska puolisoni oli päihderiippuvainen ja hänen elämänsä pyöri päihteiden ympärillä, minun elämä pyöri hänen ympärillään. Minulla piti olla langat käsissäni, jotta pystyin hallitsemaan kauheaa oloani. Jos puolison iltalenkki venyi minuutinkaan, aloin saada jo oireita, ahdistusta ja muita edellä mainittuja oireita – vieroitusoireita. Kun puoliso sitten saapui paikalle, olo helpottui kuin taikaiskusta, sain oman ”rauhoittavan lääkkeeni” eli tiesin tasan tarkkaan missä puolisoni oli ja mitä teki.

Nyt lukija saatat ajatella, miksi et eronnut vaan siitä. Niinpä. Miksi päihteitä käyttävä puolisoni ei lopettanut päihteiden käyttöä? Koska RIIPPUVUUS! Vertaan monesti tätäkin riippuvuutta omaan paheeseeni leipään: kuinka monta kertaa joku on yrittänyt vähentää sokerin tai muiden herkkujen syömistä ja aina retkahtanut? Ei ole leipävieroituskaan omalla kohdalla ainakaan onnistunut.

Elimme puolison kanssa traumakemia suhteessa. Oli hyvät tasaiset ajat ja sit hurjat alamäet. Mutta siihen minä olin tottunut. Olen ristiriitaisesti kiintynyt (kiintymyssuhdeteoria) ja tottunut siihen, että välillä saan tukea ja kannattelua tunteisiin ja välillä minut jätetään yksin pärjäämään. Tämä on siis lapsuudesta opittu toimintamalli. Ja tähän väliin on todettava, että vanhempia ei ole syytä tuomita: he ovat toimineet sen aikakauden ja omien oppien ja toimintamalliensa mukaisesti. 

Olenkin vahvasti sitä mieltä, että läheisriippuvuus on muokkautunut jo lapsena opitusta toimintamallista ja haalin magneetin lailla itselleni puolisoa, joka toimii lapsuudestani tutulla tavalla. Ajatus siitä, että nimenomaan päihderiippuvainen sairastuttaisi läheisensä, on mielestäni väärä ja toivon, että tämä jää lukijallekin mieleen.

Ensinnäkin se tuo läheisriippuvaiselle vielä enemmän vettä myllyyn: jos kerran päihdeongelmainen on minut sairastuttanut, niin sitten paranen, kun hänkin. Tämä ajatus hidastaa läheisen omaa hoitoon hakeutumista, koska ongelma ei olekaan läheisessä vaan päihderiippuvaisessa. Toisekseen vastuu toisen sairastuttamisesta on päihderiippuvaiselle aivan liikaa. Ainakaan minun sekoiluihini ei puolisoni ollut millään lailla osallinen. Olen läheisriippuvainen ja olisin tarvinnut vain itse tukea ja apua ja ymmärrystä omasta sairaudestani.

Tukea olen kyllä saanut, kiitos siitä Kuopion ensikotiyhdistykselle. Vielä olisin silti kaivannut selkeää läheisriippuvuuden hoitoa, jonka sitten puolison kuoleman jälkeen löysin yksityiseltä tekijältä. 

Toivoisin tulevaisuudessa, että päihdeongelmaisen läheiset ohjattaisiin suoraan myös itse ”läheishoitoon”. Jotta hekin todella ymmärtäisivät, että jokainen laittaa ensin itselleen sen happimaskin ja sitten vasta omien voimavarojen ja rajojen (joita ei aiemmin ollut) puitteissa voi auttaa muita. 

Läheisen asema on haastava, huumemaailmassa ainakin on velkaa ja tuskaa paljon. Sillä, että maksaa päihdeongelmaisen velkoja tai ottaa sisään pakkaselta päihtyneenä nukkumaan, pelaa vain aikaa ja kuluttaa itsensä. 5 vuotta pelastin toista oman elämäni kustannuksella ja silti kuolema tuli. Siksi kirjoitan tätä, että jokainen läheinen ymmärtäisi hakea apua itselleen. Päihdeongelmaisen vastuulla on oman itsensä hoitaminen, sitä ei voi kukaan muu tehdä. Myös armoa omaan tekemiseen haluan lähettää kaikille samassa tilanteessa oleville, varsinkin heille, jonka oma lapsi on tuossa tilanteessa.

Terveisin toipuva läheisriippuvainen, kahden lapsen yksinhuoltaja, ohjaaja päihdetyössä/sairaanhoitajaopiskelija, kokemustoimija

Onko sinulla elämässä haastavia kokemuksia, jotka haluaisit kääntää vaikuttavaksi tarinaksi? Haluatko kertoa kokemuksistasi ja niistä selviytymisestä muille, meille ja heille, jotka tekevät päätöksiä?

Koulutamme uusia kokemustoimijoita jälleen syksyllä 2025. Mukaan voi hakea, jos sinulla on elämässäsi haastavia kokemuksia, joista olet päässyt eteenpäin ja joista voit ja haluat kertoa nyt muille. Teemoja voivat olla esimerkiksi

• oma tai läheisten päihteidenkäyttö raskausaikana ja/tai vanhempana
• ero lapsiperheessä
• haasteet jaksamisessa tai mielenterveydessä vauvan tai pikkulapsen vanhempana
• lähisuhdeväkivalta kokijana tai tekijänä, kaiken ikäiset