Ettei yksikään enää menettäisi henkeään
Kun poliisi toteaa, ettei lähisuhdeväkivallan taustalla olevia syitä voida ratkaista vain poliisin keinoin, se herättää huomiota. Lähisuhdeväkivalta on rikosasia mutta sen torjuntaan eivät poliisin voimat yksin riitä. Lähisuhdeväkivallassa on kysymys turvattomista ihmissuhteista, joiden ehkäiseminen ei voi olla yhden viranomaisen tai toimijan tehtävä.
Asta Tenhunen julkaisi Savon Sanomissa 15.10.2026 jutun ”Eroriita voi tappaa – henkirikoksissa raju piikki Savossa”. Jutussa on haastateltu Itä-Suomen poliisista rikosylikomisario Tuomo Lepolaa. Lepola toteaa, että lähisuhdeväkivalta on vakava yhteiskunnallinen ongelma, eikä sen torjuminen onnistu ilman moniammatillista yhteistyötä.
Väkivaltatyön asiantuntijan näkökulmasta tässä nostetaan esille olennainen asia. Poliisi tulee mukaan siinä vaiheessa, kun tilanteeseen on jo välttämätöntä puuttua viranomaiskeinoin. Mitä olisi tehtävissä ennen tilanteiden kärjistymistä hengenvaarallisiksi? Lähisuhdeväkivallan merkit on tunnistettava jo silloin, kun tilanne ei vielä tarvitse poliisin puuttumista tai ihminen ei itse tiedä kokemaansa lähisuhdeväkivallaksi.
Kun lähisuhdeväkivaltaa tarkastellaan yhteiskunnallisena ongelmana, myös sen ehkäiseminen edellyttää yhteistä vastuuta. Yksittäinen viranomainen ei voi yksin vastata ongelmaan, jonka tunnistaminen ja ratkaiseminen koskettaa monia palveluita ja viranomaisia. Moniammatillisuus ei voi tarkoittaa sitä, että kaikki ovat vähän vastuussa, mutta kukaan ei oikeastaan kanna vastuuta kokonaisuudesta.
Mahdollisuus turvallisempaan huomiseen alkaa siitä, että palveluissa, kuten terveydenhuollossa, neuvolassa, varhaiskasvatuksessa, koulussa tai sosiaalipalveluissa, uskalletaan kysyä lähisuhdeväkivallasta. Kysymisestä pitäisi tulla yhtä luonteva osa kohtaamista kuin muistakin hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä keskustelemisesta. Tämän jälkeen on tiedettävä, mitä tehdään tai keneen otetaan yhteyttä, mikäli lähisuhdeväkivalta nousee keskustelussa esille. Vastuu ei lopu yhteystietojen antamiseen. Yhteydenottaminen tarjolla oleviin palveluihin voi jäädä tekemättä, mikäli se jää apua tarvitsevan vastuulle.
Palveluihin ohjaamisen ohella vähintään yhtä tärkeää on se, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan lähisuhdeväkivaltakokemuksesta kertovaan. Kuulluksi tuleminen ja empaattinen kohtaaminen luovat pohjaa sille, että avun tarvetta ja tilanteen turvallisuutta voidaan arvioida yhdessä. Uhrin ei tulisi joutua häpeämään kokemuksiaan tai väkivaltaiseen suhteeseen jäämistä.
Viime vuosina Savossa lähisuhdeväkivaltaan liittyvät kuolemat nostavat esiin kysymyksen siitä, miten lähisuhdeväkivaltaa voidaan tunnistaa ja ehkäistä nykyistä paremmin. Poliisin työllä on tässä oma roolinsa, mutta ehkäisy edellyttää myös muiden palveluiden ja toimijoiden osallistumista. Meidän tulee tunnistaa, puuttua riittävän varhain ja kantaa vastuuta turvallisista ihmissuhteista yhdessä.
